Olen verrannut prosessia julkisella puolella maratoniin. Odotat ja valmistaudut kisaan. Kisassa päivän olotila on mikä on. Välillä mennään alamäkiä ja välillä ylämäkiä. Toisinaan ollaan tasaisella ja vaan odotellaan. Joskus vauhti kiihtyi ja joskus aika taas melkein pysähtyi liian pitkäksikin aikaa. Lähdin prosessiin sillä ajatuksella,että voin vaan saada elämääni jotain. Vaikka yritin ajatella positiivisesti, järjellä ja rakentavasti, tunteiden vuoristorata kuitenkin yllätti minut.
Muistan kuin eilisen kun julkisen puolen ensimmäisellä kerralla lääkäri tarkisti painoni punnitsemalla. Se oli juuri ja sallitun BMI:n rajoissa. Lääkärille kerroin, että olen syönyt tuhdin aamupalan vaikka todellisuudessa olin paastonnut jo pari päivää. Lääkärissä tuntui, että puhuin ihan eri kieltä lääkärin kanssa. Tuntui kun minun olisi pitänyt osata kaikki heidän käyttämänsä sanat. Kysymyksiä tuli mieleen vastaanotolla paljon, mutta vielä jäin paljon mielen päällekin.
Olin lääkärin mennessä ajatellut pääseväni inseminaatioon ja läääkäri suosittelikin IVF-hoitoja. Kehui, että heillä käytetään vain superspermaa. Autoon päästessäni googletin heti, mitä siis oikein IVF-hoito tarkoittaa. Olin saanut kyllä lääkärissäkin selostuksen asialle. Istuin autossa helpottuneena, että pääsin juuri ja juuri ikäni ja painoni puolesta hoitojonoon. Pohdiskelin autolle kävellessä, että tämä tapa tulla äidiksi tuntuu niin oikealta, mutta uskomattomalta. Pohdin,että miten tätä nyt kerron muille ilman, että asiani kuulostaa Kummeli-sketsiltä. Siinä sitten naureskelin itsekseni, että nyt sitä sitten odotetaan sitä lähialueen tyypin eli tod.näk. tamperelaista superspermaa.
Tuon lahjoittajan odottaminen kesti sieltä kesäkuun 2023 helmikuulle 2024, puoli vuotta tuntui pitkältä ajalta. Palkkasin omaksi avuksi suomalaisen ravintoterapeutin, joka oli keskittynyt Englannissa hedelmöittymisen tukemiseen ravinnon kautta. Testasimme hänen kanssan verikokeiden ja erilaisten testin avulla kehoni toimintaa. Lisäsimme sen mukaan vitamiineja ym. Hän oli loistava lisä kaikkeen. Puoli vuottaa tuntui kuitenkin pitkältä odotellassa lahjoittajan sukusoluja.
Vihdoin puhelu kuitenkin tuli. Minulle kerrottiin lahjoittajasta silmien väri, pituus, ihon väri ja hiusten väri. Lisäksi olin antanut listan lähisukulaisistani, koska sukulaisuuttahan ei jäljitetä minun ja lahjoittajan välillä. Lahjoittaja ei ollut minun listallani. Minun oli päätettävä otanko vai jätänkö. Jos olisin hyväksynyt lahjoittaa niin matkani olisi saattanut päättyä ikäni takia siihen. Minä otin vastaan lahjoittajan lahjan ja siitä alkoi sitten seuravaa prosessi.
Lisää kommentti
Kommentit